Puccinin musiikin kauneus kirkastui
Toscan solistit olivat kirkossa iskussa, mutta melske kiusasi
Ajatus oopperasta kirkossa tuntuu vain harvoin luontevalta, etenkin jos kyse on tanssia, kapakkaa ja seksiä tihkuvasta teoksesta. Giacomo Puccinin Toscan (1900) tapaus ei ole onneksi ongelmallinen, sillä sen avausnäytös tapahtuu Rooman Sant'Andrea della Valle -kirkossa, toisen näytöksen alussa soivat urut ja lauletaan Te Deumia ja oopperan loppua vielä hallitsee kuoleman sävy surumarssikaraktereineen.
Kaikki siis sikäli hyvin. Akustiikka on seuraava huolenaihe, eikä Agricolan kirkko kovine pintoineen tehnyt oopperalle oikeutta, sillä musiikki soi siellä kovin kaikuisena. Orkesteri yksinään toimi hyvin, minkä huomasi kolmannen näytöksen sinfonisista tuokioista. Jyri Nissilä sai YL:n soittajiston antamaan parastaan. Herkkä jaettujen sellojen osuuskin oli liki rikkeetön. Esityksestä vailla näyttämöulottuvuutta jäi toki pois oopperan karmaiseva realismi, mutta samalla kirkastui Puccinin musiikin uskomaton kauneus, mikä ehkä oli tämän toteutuksen pääanti. Pahaksi onneksi laulun ja orkesterin yhteisvaikutus oli kaiun vuoksi melskeinen. Äänen paljous korostui, ja tilanne pani laulajat huutamaan ehkä enemmän kuin normaalisti.
Tämä ei tarkoita, etteikö solistit olisi valittu huolella ja etteivätkö he olisi olleet iskussa. Taina Piira oli voittoisa Tosca. Häntä on harvoin kuullut yhtä sopivassa ja äänellisesti toimivassa roolissa. Vissi d'arte oli ehjä suoritus, ja vaikeuksista kieli vain ylimpien äänten pikainen kiskominen, sen sijaan että niillä oltaisi viivähdetty Puccinin edellyttämällä tavalla. Hannu Jurmu alkaa olla valmis suuriinkin urotekoihin, sillä hän on saanut ääneensä terää ja varmuutta. Jurmun Cavaradossi antoi kuulijoille sen tenorihurman, mitä moni oli epäilemättä tullut hakemaan. Toisaalta ei haittaisi, että pianissimolaulu olisi myös kunniassa, sillä se toisi laulamiseen välttämätöntä sävykkyyttä.
Tämä ei toki ole vain Jurmun tai Piiran ongelma, vaan koko nykyisen laulukulttuurin, jossa ääntä ei saada syttymään juurikaan ilman painetta ja ylärekisteriin edettäessä äänenvoima kasvaa automaattisesti, kun sinne ei muuten päästä. Puccini on kuitenkin kirjoittanut partituuriinsa lukuisia pianissimoita, dolcissimo- ja teneramente-esitysmerkintöjä, joita ei saisi ohittaa. Ajatellaanpa Cavaradossin aariaa E lucevan' le stelle, jonka Jurmu teki upeasti, seuraavaa O dolci mani -numeroa. Eihän olisi hullumpaa, jos se soisi hellänä ja unelmaisena, eihän?
Juha Uusitalo Scarpiana nautti runsaista äänivaroistaan ja teki sikäli mahtavan vaikutuksen. Hänellä ei ole vaikeuksia laulaa millä tahansa lavalla ja valloittaa yleisönsä baritoninsa muhkeudella. Hiljaisempia hetkiä hänkin voisi hakea lisää, sillä Scarpian ei tarvitse korottaa ääntään, hänellä kun on kaikki valtit käsissään muutenkin. Esityksen kaikki matalat roolit oli miehitetty hyvin: Kristjan Mõisnik, Kouta Räsänen ja Niklas Spångberg tekivät osuutensa pätevän soinnikkaasti. Tenori Jussi Myllys Spolettana herätti toiveen kuulla häntä uudestaan. Kalle Lindroth lauloi Paimenpojan osuuden hellyttävästi.
YL:n soittajat saavat olla tyytyväisiä yllättävän idiomaattiseen oopperasoittoonsa. Suomen Laulu ja Juvenalia-kuoro toivat kokonaisuuteen oman täyteläistyttävän ulottuvuutensa. Esitys oli taas uusi sulka Jyri Nissilän hattuun - jo toinen viikon aikana Offenbachin Hoffmannin kertomusten lisäksi. Tarvitsemme hänenlaistaan oopperaan suuntautunutta kapellimestaria. Ainoastaan orkesterin hillitsemisen taitoa solistien laulaessa voi opetella lisää.
Veijo Murtomäki