Harrastajaorkesterin voimanponnistus
Torstaina Hyvinkäällä järjestetty Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan lähes satahenkisen sinfoniaorkesterin konsertti oli harrastajaorkesterin kunnioitettava voimanponnistus, jonka soittajia innostavan vaikutuksen näki ja kuuli.
Ohjelmisto oli harvinaisen vaativa. Tänä syksynä nimitetty uusi kapellimestari Davis Searle on kotoisin Yhdysvalloista. Hän selvisi erinomaisesti illan tulikokeesta.
Jo Giuseppe Verdin alkusoitossa oopperasta Kohtalon voima tuli selväksi Searlen kyky innostaa erityisesti puhaltimet ja lyömäsoittimet mahtipontiseen esitykseen. Sen ohella, että Searle on suorittanut orkesterinjohdon diplomin Sibelius-Akatemiassa, on hän nimittäin Bostonissa suorittanut myös pasuunansoiton loppututkinnon.
Alkunumeron kohdalla en kuitenkaan vielä halunnut kirjata varauksetonta ihailuani orkesterin kokonaissoinnista varsinkaan viulujen osalta.
Solistiksi oli saatu nuori lupaava lahjakkuus Antti Tikkanen, joka soitti Alban Bergin viulukonserton Er
ä
ä
n enkelin muistolle. Teos on säveltäjänsä viimeinen. Siitä tuli kohtalokkaalla tavalla eräänlainen sielunmessu sekä Alma Mahlerin nuorena kuolleelle tyttärelle Manon Gropiukselle sekä Alban Bergille itselleen.
Bergin viulukonsertto näyttää jatkavan Gustav Mahlerin viimeisten sinfonioiden hyvästijätön tunnelmaa sillä erotuksella, ettei Bergiltä juurikaan kuulla yliaistillisen kaunista musiikkia. Bergin harmoniat ovat 12-säveltekiniikan pohjalta rakennettuja jyrkän radikaaleja sointuja. Siksi ei ole ihmettelemistä siinä, että kuulija kokee Bergin sävelmaailman outona, kummallisena, jopa uhkaavana.
Kuulijan valtaa tympeä vierauden tunne, jolloin haluaa ottaa etäisyyttä. Alun vilpitön pyrkimys nauttia musiikista kokee katastrofin. Alban Bergin viulukonsertto ei todellakaan ole mikään solistinsa bravuurinumero, jossa ehkä pinnallisesti voisi tuoda esiin osaamisensa koko säihkyvän kirjon. Konsertto ei ole lainkaan perinteellisessä mielessä lajitunnusmerkillinen.
Orkesteri kykeni illan parhaaseen suoritukseen Igor Stravinskyn Sarjassa baletista Tulilintu, joka uudenaikaisuudestaan huolimatta samalla oli mitä kansanomaisin, mitä venäläisin teos. Avausosassa matalien jousien esiintymisen jälkeen esille pääsi kepeiden puhallinkuvioiden värikäs leikki: Tulilintu esitti eloisan tanssin ja lensi pois. Itämainen tunnelma vallitsi.
Rauhallisen ja valoisan Prinsessojen rondon jälkeen oli vuorossa Kuningas Kastsein hornantanssi, tehokkaasti synkopoitu, miellyttävän brutaali, hurjia nyansseja sisältänyt osa, joka tuntui olevan sukua Tshaikovskin Pateettisen sinfonian raa'alla marssiaiheelle. Tämä oli komea esitys orkesterilta.
Hornan tanssista siirryttiin ilman taukoa Kehtolauluun ja Finaaliin. Musiikissa oli jotain samaa jylhää alakuloa kuin Musorgskin Näyttelykuvien puolalaisissa härkävankkureissa. Kuultiin jousien upeasti soittama humiseva tremolo. Finaali päättyi triumfiaaliseen loppunousuun, jossa moni-puolisen puhallinarsenaalin sekä lyömäsoitinpatterin soittajat näyttivät viettävän riemujuhlaansa.
Kapellimestari Searlen työskentely orkesterin edessä vaikutti selkeältä ja määrätietoiselta.
Konsertti oli houkutellut yleisöä vähän enemmän, kuin olin ennakolta kuvitellut, ehkä vajaan puoli salillista.
Heikki Helenius