Viimeinkin täysimittainen sinfoniaorkesteri
Viimeinkin se kauan kaivattu ilmiö on Kuopion musiikkikeskuksen lavalla: oikea sinfoniaorkesteri. 60-päinen jousisto luo täyteläistä sointimassaa, bassorekisterin muhevuutta luomassa on seitsemän kontrabasson rivistö. Kolminkertaiset puut ja vahvat vasket täydentävät taidokkaan orkesterin soinnin. Lavalla on Ylioppilaskunnan Soittajat, harrastajaorkesteri joka kykenee kuitenkin taidoiltaan sinfoniakirjallisuuden täysipainoiseen esittämiseen.
Ylioppilaskunnan Soittajat ovat eri alojen opiskelijoita, jotka tulevat eri puolilta Suomea Helsinkiin opiskelemaan, ja tuovat mukanaan musiikkiharrastuksen sekä syvän rakkauden musisointiin. Jos etsitään maamme musiikkioppilaitosten työn helmiä, tässä on yksi suurimmista!
Yksioikoisesti voisi luulla, että suuren orkesterin vahvuus on forteissa, voimallisessa jyrähtelyssä. Tosiasiassa selkein ero kuitenkin kuuluu pianissimoissa, jolloin sointi saadaan kiinteäksi, syvän hiljaiseksi. Konsertin avaava Debussyn Faunin iltapäivä antoi tästä loistokkaita esimerkkejä. Orkesteri soitti ehyesti kapellimestari David Searlen selkeässä ohjauksessa, Debussyn häilyvän impressionistiset sävyt ja herkän unenomaisena kuvana väreilevä tunnelma saavutettiin taidokkaasti.
Sähäkkään vauhtiin konsertti pääsi armenialaisen Alexander Arutjunjanin vuonna 1950 säveltämässä Trumpettikonsertossa. Teos on vahvasti armenialaisen kansanmusiikin sävyttämää, myöhäisromantiikkaan tukeutuvaa ja voimakkaan tunteellista. Solisti Eric Berlin soitti taidokkaasti ja teoksen voimakkaanne loisena virtaavat aiheet syttyivät soimaan hienosti.
Orkesterin ohjelmistovalinnassa hieman kritisoin Brucknerin Sinfoniaa nro 6 A-duuri. Tämä intiimisävyinen sinfonia vaatii äärimmäisen sisäistynyttä otetta, joka ei välttämättä ole helpoin saavutettava harrastajasoittajistolla -- ja kiertueella soitettuna.
Teoksen ensimmäinen osa eteni melko tasapaksuna, orkesterissa oli havaittavissa pientä epävarmuutta ja soinnin sameutta. Toinen osa muotoutui kuitenkin hienon koskettavana ja kolmannen osan Scherzo oli ilahduttavan eloisa ja tarkka. En yhtään ihmettele, että ensiesityksessä sinfoniasta kuultiin vain toinen ja kolmas osa: ne nousevat teoksessa selvästi muiden yläpuolelle. On helppo yhtyä Heikki Klemetin 30-luvulla julkaistuun konserttiarvioon: ”Adagionsa painolla teos jää sittenkin muistoon”.
David Searlella on mitä ilmeisimmin loistava ote nuoreen soittajistoonsa. Johtamisessa löytyy hieno yhdistelmä auktoriteettia, lämpöä ja näkemystä, joka varmasti edesauttaa soittajien intoa tehdä kovaa työtä harrastuksen parissa.
Yleensä musiikkikeskuksen sinfoniakonserteissa lavalla on väljää ja katsomossa vähän vähemmän tilaa, tällä kertaa tilanne oli toisin: musiikkikeskuksen lava oli käydä pieneksi, kun taas orkesterin kokoinen kuulijajoukko sai valita paikkansa vapaasti. Tilanne on valitettavan tuttu monista vierailukonserteista Kuopiossa. Ehkäpä se oman kylän asukkaiden musisointi on sitten sitä ainoaa oikeaa ”oekeille immeisille”.
Jussi Mattila